7. Traumasensitiivinen teologia

Traumaisensitiivinen teologia on traumatietoisen ajattalelutavan toteuttamista seurakuntakontekstissa. “Traumalasit” ovat teoreettinen kehys, eettinen päätös ja ohjenuora, joka ulottuu pastoraalisen toiminnan eri osa-alueille. (Baldwin 2018, 6).

Kirkon perustehtävänä on sanan julistamisen ja sakramenttien lisäksi lähimmäisen rakkauden osoittaminen (KL 1:2). Kirkon koulutuskeskuksen johtaja Kari Kopperi määrittelee seurakunnan perustehtävän osuvasti näin: “Kirkon tehtävä on toimia niin, että ihmiset uskaltaisivat uskoa Jumalaan ja rakastaisivat lähimmäisiään”. (Kopperi 2015, ). Seurakunnan toimintaa kaivataan erityisesti elämän solmukohdissa, läheisen menehtyessä, kriisin kohdatessa tai uuden elämän syntyessä. Kaikki nämä tilanteet ovat myös potentiaalisia aiemman traumakuorman esiin nostajia ja saattavat siten saada ihmisen käyttäytymään itselleen poikkeavallakin tavalla. Mutta miten seurakunta voisi kohdata ihmisen kokonaisuutena? Miten uudelleen traumatisoitumista voisi minimoida? Miten seurakunta voisi olla mahdollisimman tervehdyttävä ja eheyttävä?

Jennifer Baldwin, Yhdysvaltalainen teologi, pappi ja psykoterapeutti nostaa tärkeäksi lähtökohdaksi ajattelumallin, jonka mukaan traumaa läpikäyneet ihmiset eivät ole murtuneita, tuhoutuneita ja epäkypsiä, vaan haavoittuneita mutta resilienttejä, taakoitettuja mutta kekseliäitä ja pelokkaita mutta sitkeitä (Baldwin 2018, 2). On myös tärkeää muistaa, että traumaselviytyjän tuntemukset ja tunteet ovat eri asia kuin todellisuus – kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut oloaan pirstaloituneeksi ja lannistuneeksi silti jatkaen eteenpäin? Jos seurakunta ei tunnista traumatietoisuuden tarvetta, toteutuu juuri seurakuntayhteisössä turhaa uudelleen traumatisoutumista ja taantumista (Baldwin 2018, 3.)

Hengellisyyden ja henkisyyden ajatellaan olevan ominaisuus, jonka kautta ihmisen sopeutumiskysy suurenee yksilön saadessa olla osa jotain suurta, ikiaikaista ja pysyvää (Poijula 2018, 201) On tärkeää, että seurakunnassa voi olla riittävä ja hyväksytty. Jatkuvat vaatimukset ja toiveet muuttumisesta yhteisön normien mukaisiksi satuttavat ja kuormittavat. Yhteisön keskinäinen kunnioitus ja turvallisuus on elinehto.

Pirkko Olanterä, pappi, teologi, Ihminen tavattavissa-terapeutti ja TRE-ohjaaja ajattelee ACE-tietoisuuden olevan myös seurakunnan traumatietoisuuden kulmakivi. Ilman kattavaa käsitystä emotionaalisen trauman ja satuttavan stressin vaikutuksista yksilöön ja yhteisöön ei seurakunta voi täysipainoisesti toteuttaa tehtäväänsä voimauttavana yhteisönä. 

– Traumasensitiivinen hengellisyys on sitä, että ei pelätä ymmärtää hengellisyyden voivan olla sekä hoitavaa että vahingoittavaa. Hengellisyys on lopulta  ihmisen toimintaa ja kokemusta, eikä siitä voi lohkaista mitään ihmisyyden osaa pois. Hengellisyys ei myöskään ole automaatti, joka parantaisi traumataustasta juontuvia häiriöitä. 

– ACE:n eli lapsuuden haitallisten kokemusten vaikutuksen ymmärtäminen on avain traumatietoiseen hengellisyyteen. Myös ACE-kokemusten merkityksen peilaamista auttajan omaan elämäntarinaan tarvitaan. 

Ajatus että “minä olen auttaja” on jo selkeästi traumalähtöinen itsessään. Miksi pitäisi olla vahva ja auttaja? Mitä silloin halutaan auttajan identiteetillä piilottaa, ehkä itseltäänkin? Miksi?

– Auttajana ei pidä pelätä traumakokemuksia ja -kertomuksia. Täytyy olla riittävän eheä itse kestääkseen kuunnella toisten kipua pyrkimättä uudelleen sanoittamaan tai tulkitsemaan lähimmäisen tuskaa. Tarvitaan lempeitä todistajia kuullulle kivulle, ja sitä kautta myötätuntoisen, lempeän kohtaamisen leviämistä yhteisöissä laajemmalle. 

– Auttajan ja auttamistyöntekijän rooli on moninainen ja on päällekkäinen. Ei ole autettavaa ja auttajaa. Kannattelijan ja kannateltavan roolit voivat vaihdella.  Auttaminen on ennenkaikkea vuorovaikutteista! Ajatus että “minä olen auttaja” on jo selkeästi traumalähtöinen itsessään. Miksi pitäisi olla vahva ja auttaja? Mitä silloin halutaan auttajan identiteetillä piilottaa, ehkä itseltäänkin? 

– Kristinuskossa on kyse vallasta luopumisesta. Traumatietoinen seurakunta toimii ja hengittää enemmänkin piirin muodossa kuin pyramidin, jossa valta on keskittynyt vain joillekin, Pirkko ajattelee.

Traumainformoitu seurakunta tiedostaa traumatisoitumisen vaikutukset seurakuntalaisille, tunnistaa traumatisoitumisen oireet seurakunta-yhteisössä sekä vastaa emotionaalisen traumatisoitumisen aikaansaamiin muutoksiin suunnittelemalla sekä toteuttamalla toimintaa, jolla on kuntouttavaa ja terapeuttista merkitystä. Mielenkiintoinen näkökulma on seurakunnan aineellisen avun tarjoamisen säännönmukaisuus. Jos diakoniatyön kautta apua saava henkilö voi luottaa saavansa esimerkiksi ruokaa ja muita elintärkeitä tarvikkeita säännöllisesti ja riittävästi, turvan tunteen lisääntyessä toipuminen ja valtaantuminen on todennäköisempää. Pelko arjesta selviytymisestä hälvenee. (Traumainformed ia.)

Traumatietoisuus on tärkeää myös työyhteisön hyvinvoinnin huoltamiselle.

– Tarvitaan riittävän turvallisia työyhteisöjä, niin että työntekijöillä on mahdollisuus tunnistaa ja tunnustaa myös omia traumakokemuksiaan eli olla kokonaisia ihmisiä toisilleen. Kun ymmärrys omista ja toisten tunnehaavoista kasvaa, lisääntyy vastuunotto omasta hyvinvoinnista sekä kyky myötätuntoon. Kanssaihmiset voidaan tällöin kohdata aidommin ja lämpimämmin. Uskaltaisimmeko olla vähemmän sanoittavia, järjestäviä ja aikatauluttavia mutta enemmän läsnä ja avoimia, Pirkko pohtii.

Työympäristön hyvinvoinnin vahvistaminen luo melkein automaattisesti myötätuntoa ja ymmärtämystä sekä tuo voimaa yhteisön keskelle. Tällöin myös kipeistä asioista puhuminen helpottuu, ja traumasensitiivisyys mahdollistuu.

Paavo Kettunen, käytännöllisen teologian professori ja pappi on kirjoittanut runsaasti sielunhoidosta, sielunhoidollisesta seurakunnasta sekä häpeästä. Teoksessaan Auttava kohtaaminen 1, sielunhoidon perusteet ja teologia (Kirjapaja) hän kirjoittaa sielunhoidollisen kirkon ymmärtävän itsensä kokonaan sielunhoidollisena. Ihmisten kohtaaminen on vuorovaikutteista, aitoa ja lämmintä jossa voidaan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kirkko yhteisönä kulkee tällöin ihmisen rinnalla (Kettunen 2013, 264-265.)

Vallan väärinkäyttö on mahdollisuus vakavalle traumatisoitumiselle. Traumatisoituneet ovat suuremmassa riskissä ajautua vahingollisiin tilanteisiin toistuvasti. Seurakunnassa voi karismaattinen, omassa menneisyydessään vahingoittunut ja nyt vahingollisesti käyttäytyvä johtaja saada paljon pahaa aikaan. Tässä tarvitaan herkkyyttä; terveitä turvallisia rajoja, samalla tilaa jokaisen osallisuudelle. Traumainformoitu seurakunta on turvallisia rajoja asettava yhteisö, joka myös uskaltaa suojella heikoimpiaan epäterveeltä teologialta ja toiminnalta.

– Jokaisella ihmisellä on oikeus suojautua. Toisen satuttavaa käytöstä voi ymmärtää mutta sitä ei tarvitse kestää ja kärsiä. Ympärillämme ja yhteisöissämme on traumatisoituneita ja omasta kivustaan käsin toisia satuttavia henkilöitä. Yhteisöjen vastuuhenkilöiden tehtävänä on asettaa terveitä, turvallisia rajoja. Vaikka olisi kuinka traumatisoitunut, ei toisia (eikä mielellään itseäänkään) saa satuttaa. Vahingoittavan käytöksen salliminen on myös tekijälle itselleen traumatisoivaa, jos hän saa mellastaa miten sattuu ja satuttaa toisia, Pirkko selventää.

Hengellisissä piireissä saattaa erityisesti olla henkilöitä, jotka ehkä kokevat saavansa näkyjä ja visioita Jumalalta. He saattavat kuitenkin ajautua traumatisoimaan muita. Tällaisien ihmisten ympärille kerääntyy usein hovi, joka tilanteessa hoitaa omia traumakokemuksiaan uskoessaan saavansa vihdoin olla osa jotain suurta, osallisina Jumalan suunnitelmissa.  On tärkeää, että vastuuhenkilöt uskaltavat pysäyttää epäterveen toiminnan ja suojella yhteisöjä. Täytyy uskaltaa sanoa ääneen että nyt ollaan hengellisen väkivallan kanssa tekemisissä, eikä mennä mukaan ihailemaan satuttavaa toimintaa.

– Ryhmätilanteessa jos joku toimii toisia manipuloivasti ja kontrolloivasti, tietäen aukottoman totuuden, niin vähin mitä voi tehdä on että pitää oman itsensä vapaana. Rauhallinen sisäinen vapaus välittyy myös muille, ja antaa toisillekin tilaa sanoa ei ja suojella omaa minuutta, Pirkko jatkaa.

Joskus seurakuntayhteisössä ajatellaan levollisuuden, rentoutumisen, elämästä nauttimisen sekä ilon ja rauhan olevan huonoa ja ei tavoiteltavaa. Aivan kuin ihminen ei olisi vielä tarpeeksi pyhä voidakseen kokea lepoa ja onnea (Olanterä 2020, 152.) On hyvä pohtia, millainen on ihmiskäsityksemme? Miten näemme ihmisenperusolemuksen? Ajattelemmeko ihmisen särkyneisyyden olevan jotenkin ”Jumalan mielenmukaista” ja tavoiteltavaa? On myös tärkeä oivaltaa, että häpeän, huonouden ja syyllisyyden kokemus on usein traumatisoitumisen seurausta (Olanterä 2020, 160.)

Paavo Kettunen kirjoittaa sielunhoidollisen kirkon olevan yhteisö, jossa saarnat, puheet ja rukoukset ovat ihmisten sieluja koskettavia ja hoitavia. ”Sielunhoidossa kuullun hädän tulisi vaikuttaa siihen, miten seurakunnassa opetetaan, julistetaan ja rukoillaan”. Kirkon sielunhoito ei myöskään saisi olla nopeaa emotionaalista tyydytystä etsivää tai uskonnollisiin kokemuksiin tähtäävää (Kettunen 2013, 267.)

Traumatietoisessa seurakunnassa on tiedostettuna tavoitteena välttää uudelleen traumatisoitumista, jota voi tapahtua jos yksilön traumakertomusta ei hyväksytä, mielenterveyden häiriöihin suhtaudutaan leimaavasti tai jos (hengellisen, fyysisen tai henkisen) väkivallan tekijöitä suojellaan uskonnonharjoittamisen varjolla. (Traumainformedmd ia.)

Jos seurakunta ei ole valmistautunut kohtaamaan jäseniensä ja yhteisönsä kärsimiä kipuja, ja suhtautuu välinpitämättömästi yksilön traumankokemuksiin, seurakunta altistaa jäsenensä entistä suuremmalle kivulle ja uudelleen traumatisoitumiselle. Kirkko on silloin sielunhoidollinen, kun se antaa tilaa tuskan, kivun, haavojen ja epätäydellisyyden jakamiselle ja kokemiselle (Kettunen 2013, 268).

Hengellisen opettajan, ajattelijan ja kirjailijan Henri J.M.  Nouwen teosten ajatukset sopivat traumatietoiseen ajattelutapaan. Auttaja saa itse apua ja sielu ravintoa hiljentymällä hänen kirjojensa äärelle. Suosittelen lämpimästi tutustumaan!