Hyvin nuori mies kertoi haaveilleensa ammatista. Sellaisesta, johon olisi ollut myös selvästi taipumuksia. Hän oli puhunut haaveestaan innostuneena.
Nyt olemus muuttui. Ääneen tuli kipua.
”En enää pysty siihen.”
Päihteiden vaikutuksen alaisena tehdyt vakavat rikokset sulkisivat ovia. Kyse ei ollut vain ammatista. Nuoren katseessa näkyi jotakin suurempaa – suru minuudesta ja tulevaisuudesta, jonka hän ajatteli pysyvästi menettäneensä.
Paikalla ollut mies tunsi tuon maailman hyvin. Hänessä oli jotakin, jonka nuori selvästi tunnisti. Katu-uskottavuutta, nuori-uskottavuutta, silmissä sellaista, jota ei voi pukea päälle. Olemuksessa voimaa, viisautta ja rauhaa.
Mies ei kauhistellut. Ei puhunut siitä, mitä nuoren olisi pitänyt tehdä toisin.
”Entä jos menisitkin ensin tätä kautta?”
Mies alkoi rakentaa nuorelle mahdollista reittiä. Läheinen ala. Kuntoutumista. Koulutusta. Kokemusta. Työtä. Aikaa. Rikokset vanhenevat. Palaa myöhemmin katsomaan uudelleen sitä alkuperäistä haavetta.
Mies puhui nuoren tulevaisuudesta itsestään selvänä asiana.
Nuori katsoi miestä tavalla, jota on vaikea kuvailla. Hän ei ollut saanut neuvoa ammatinvalintaan. Hän oli tavannut aikuisen, joka tiesi tehdyt vakavat asiat, ja puhui silti nuoren tulevaisuudesta.
Nuori ei ollutkaan menetetty.
Katseemme ei ole neutraali.
Olen miettinyt paljon sitä, mitä meidän katseemme tekee toiselle ihmiselle. Miten näemme lähimmäiset? Diagnoosin, päihteet, rikokset, epäonnistumiset ja riskit? Pystymmekö näkemään myös ihmisen, joka hän voi vielä olla?
Traumainformoitu työote ei tarkoita tekojen vähättelemistä eikä vastuun poistamista. Ehkä se tarkoittaa kykyä katsoa ihmistä niin, etteivät haasteet muutu loppuelämän ennusteeksi.
Traumainformoitu työote sateenvarjona on kannattelevia rakenteita, tietoa ja ymmärrystä.
Hyvä tahto ei aina riitä. Tieto voi muuttaa ymmärrystä. Ymmärrys voi muuttaa katsetta. Ja katse voi muuttaa sitä, miten ihminen näkee itsensä.
Happoradion Silta on ollut mielessäni tätä kohtaamista ajatellessani.
”Sinä voit olla silta…”
Emme voi ottaa hänen askeliaan. Emme poistaa seurauksia, emmekä kantaa niitä kyyneleitä.
Joskus toivo ei ole avoin ovi. Se on ihminen, joka suljetun oven kohdalla sanoo:
Katsotaan, pääseekö tulevaisuuteen jotakin toista kautta.
Toivo on kykyä nähdä toisessa huominen silloin, kun hän ei vielä itse pysty sitä näkemään.
Kirjoitus on fiktiivinen. Tarinan mieshenkilö on todellinen. Yksityiskohdat eivät kuvaa mitään yksittäistä tilannetta.
PS. Miehiä tarvitaan sosiaaliallala lisää. Voisitko sinä olla osa siltaa?
Kuvitus: Lucas Talja