7. Traumasensitiivinen teologia

Päivitetty 08/26

Hengellisyys voi sekä hoitaa että satuttaa

Traumasensitiivinen teologia tarkoittaa traumatietoisen ajattelutavan toteuttamista seurakuntakontekstissa. Traumalasit muodostavat teoreettisen kehyksen, eettisen päätöksen ja käytännöllisen ohjenuoran, joka ulottuu pastoraalisen toiminnan eri osa-alueille (Baldwin 2018, 6).

Kirkon perustehtävänä on sanan julistamisen ja sakramenttien lisäksi lähimmäisenrakkauden toteuttaminen. Kirkon koulutuskeskuksen johtajana toiminut Kari Kopperi on määritellyt seurakunnan perustehtävää osuvasti: kirkon tehtävänä on toimia niin, että ihmiset uskaltaisivat uskoa Jumalaan ja rakastaisivat lähimmäisiään (Kopperi 2015).

Seurakunnan toimintaa tarvitaan erityisesti elämän solmukohdissa: läheisen menehtyessä, kriisin kohdatessa, uuden elämän syntyessä tai silloin, kun ihmisen oma turvallisuuden tunne järkkyy. Nämä tilanteet voivat nostaa esiin myös aikaisempaa traumakuormaa ja saada ihmisen käyttäytymään itselleen poikkeavalla tavalla.

Miten seurakunta voisi kohdata ihmisen kokonaisuutena? Kuinka uudelleentraumatisoitumisen riskiä voitaisiin vähentää? Millainen yhteisö voisi olla aidosti hoitava, eheyttävä ja turvallinen?

Traumasensitiivisyys alkaa siitä, että uskallamme tunnistaa hengellisyyden voivan olla sekä syvästi hoitavaa että vakavasti vahingoittavaa. Hengellisyys ei ole ihmisyydestä erillinen alue eikä automaatti, joka parantaisi traumatisoitumisen seurauksia. Hengellisiin yhteisöihin liittyvät samat vallan, häpeän, liittymisen, turvan ja haavoittuvuuden kysymykset kuin muihinkin yhteisöihin.

Turvallinen hengellisyys ei vaadi ihmistä luopumaan omasta kokemuksestaan tullakseen hyväksytyksi.

Haavoittunut ei ole rikkoutunut tai toivoton

Yhdysvaltalainen teologi, pappi ja psykoterapeutti Jennifer Baldwin nostaa tärkeäksi lähtökohdaksi ajattelutavan, jonka mukaan traumaa läpikäyneet ihmiset eivät ole murtuneita, tuhoutuneita tai epäkypsiä. He voivat olla haavoittuneita ja samalla resilienttejä, taakoitettuja ja samalla kekseliäitä, pelokkaita ja samalla sitkeitä (Baldwin 2018, 2).

Traumatisoitunut ihminen voi tuntea itsensä pirstaloituneeksi, lannistuneeksi tai pysyvästi vahingoittuneeksi. Nämä tuntemukset ovat todellisia ja ne tarvitsevat tilaa tulla kuulluiksi. Ne eivät kuitenkaan yksin määritä koko ihmistä tai hänen tulevaisuuttaan.

Jos seurakunta ei tunnista traumatietoisuuden tarvetta, yhteisössä voidaan hyvää tarkoittaenkin lisätä ihmisen häpeää, syyllisyyttä ja turvattomuutta. Kärsimystä voidaan hengellistää, mielenterveyden oireita tulkita uskon puutteeksi tai ihmistä voidaan painostaa antamaan anteeksi ennen kuin hänen kokemustaan on edes kuultu. Tällöin seurakunta voi tulla osaksi uudelleentraumatisoitumisen kokemusta (Baldwin 2018).

Hengellisyys ja kokemus kuulumisesta johonkin itseä suurempaan voivat myös vahvistaa ihmisen sopeutumiskykyä, merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa (Poijula 2018, 201). Parhaimmillaan seurakunnassa saa olla riittävä ja hyväksytty. Jatkuvat vaatimukset muuttumisesta yhteisön normien mukaiseksi voivat sen sijaan satuttaa ja kuormittaa.

Yhteisön keskinäinen kunnioitus ja turvallisuus eivät ole hengellisen työn sivuasioita. Ne ovat sen elinehtoja.

Religious adverse experiences – uskonnollisesti haitalliset kokemukset

Kansainvälisessä keskustelussa käytetään yhä enemmän käsitettä adverse religious experiences tai religious adverse experiences. Suomenkielisenä vastineena voidaan käyttää ilmaisua uskonnollisesti haitalliset kokemukset.

Käsitteellä tarkoitetaan uskonnollisiin uskomuksiin, käytäntöihin, ihmissuhteisiin tai rakenteisiin liittyviä kokemuksia, jotka heikentävät ihmisen turvallisuuden tunnetta, autonomiaa, ihmisarvoa tai fyysistä, psyykkistä, sosiaalista, relationaalista tai hengellistä hyvinvointia. Kyseessä on vielä kehittyvä tutkimus- ja keskustelukäsite eikä sen käyttö oli vakiintunutta.

Kaikki uskonnollisesti haitalliset kokemukset eivät johda traumatisoitumiseen. Kokemukset voivat silti olla merkittäviä ja pitkäkestoisesti satuttavia. Useat kokemukset voivat myös kasautua, ja niiden vaikutus riippuu muun muassa ihmisen iästä, asemasta, aiemmasta turvattomuudesta, yhteisön vallankäytöstä sekä siitä, saako ihminen kokemansa jälkeen tukea ja suojaa.

Uskonnollisesti haitallisia kokemuksia voivat olla esimerkiksi:

hengellinen pelottelu ja uhkailu
helvetillä, Jumalan rangaistuksella tai hylkäämisellä kontrollointi
häpeän ja syyllisyyden järjestelmällinen vahvistaminen
ihmisen kehon, seksuaalisuuden, identiteetin tai ihmissuhteiden kontrollointi
sukupuoleen tai asemaan perustuva alistaminen
oman ajattelun, epäilyn tai kysymysten kieltäminen
henkilökohtaisten rajojen hengellinen ohittaminen
painostaminen julkiseen tunnustamiseen tai kokemusten jakamiseen
rukouksen, profetian, sielunhoidon tai muun hengellisen toiminnan käyttäminen vallankäytön välineenä
anteeksiannon käyttäminen vastuuseen saattamisen estämiseen
yhteisön maineen suojeleminen satutetun ihmisen kustannuksella
väkivallan tekijän suojeleminen hänen hengellisen asemansa vuoksi
yhteisöstä, läheisistä tai Jumalasta erottamisella uhkaaminen.

Käsitteen tarkoitus ei ole leimata kaikkea uskonnollista kasvatusta tai voimakasta hengellisyyttä vahingolliseksi. Se auttaa löytämään sanoja kokemuksille, joissa uskonnollinen merkitysjärjestelmä, käytännöt tai yhteisön valta ovat vähentäneet ihmisen turvallisuutta ja vapautta.

Kun emotionaaliseen kaltoinkohteluun liittyy hengellinen merkityskerros

Lapsen kotona tai muussa läheisessä ympäristössä kokema emotionaalinen kaltoinkohtelu voi saada hengellisessä yhteisössä uuden merkityskerroksen. Tällöin jo olemassa oleva häpeä, pelko tai turvattomuus voi vahvistua uskonnollisen kielen ja yliluonnollisten uhkien kautta.

Esimerkiksi:

”Olet paha” voi muuttua viestiksi: Olet syntinen tai paha myös Jumalan silmissä.
”Jos et tottele minua, hylkään sinut” voi muuttua viestiksi: Jos et tottele, Jumalakin hylkää sinut.
”Tästä ei saa kertoa ulkopuolisille” voi muuttua opetukseksi: Seurakunnan asioita ei viedä maailmalle.
”Sinun pitää antaa anteeksi” voi estää rajojen asettamisen, suojautumisen tai tekijän vastuuseen saattamisen.
Tavallinen pelottelu voi saada ikuisen tai yliluonnollisen ulottuvuuden, jos uhkana ovat Jumalan rangaistus, kadotus tai yhteyden menettäminen Jumalaan.

Lapselle hengellinen auktoriteetti voi olla erityisen voimakas. Hänellä ei välttämättä ole kehityksellisiä mahdollisuuksia erottaa toisistaan Jumalaa, vanhemman tai yhteisön tulkintaa Jumalasta ja yhteisössä valtaa käyttävän aikuisen vaatimuksia. Siksi hengellisillä sanoilla voidaan joko vahvistaa lapsen turvallisuutta tai syventää hänen kokemustaan siitä, että hänessä itsessään on jotakin perustavanlaatuisesti väärää.

Traumasensitiivinen teologia tunnistaa tämän riskin. Se ei käytä Jumalaa, pyhiä tekstejä, rukousta tai anteeksiantoa ihmisen rajojen ohittamiseen.

Jumalaa ei tule käyttää välineenä sellaisessa vallankäytössä, johon ihmisellä ei muuten olisi oikeutta.

Turvallinen yhteisö kestää totuutta

Aidosti turvallisen yhteisön tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky kestää totuutta, joka on ristiriidassa yhteisön oman identiteetin kanssa.

Yhteisö voi pitää itseään lämpimänä, turvallisena ja hengellisesti terveenä. Silloin tieto yhteisössä tapahtuneesta kaltoinkohtelusta, vallan väärinkäytöstä tai rajojen rikkomisesta voi tuntua uhkaavan koko yhteisön käsitystä itsestään. Huolen esille tuonut ihminen saattaa tällöin näyttäytyä yhteisön rauhan rikkojana sen sijaan, että hänen kertomansa tieto nähtäisiin mahdollisuutena suojella ihmisiä ja korjata vahingollisia rakenteita.

Turvallisuutta ei lopulta mitata sillä, kuinka yhteisö kohtelee arvostettua henkilöä silloin, kun kaikki menee hyvin. Sitä mitataan paljon paremmin sillä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka tuo huolestuttavan tiedon pöydälle.

Kuunnellaanko häntä?

Uskotaanko, että hänen kokemuksensa ansaitsee tulla tutkittua?

Saako hän esittää kysymyksiä ilman hengellistä tai sosiaalista rangaistusta?

Suojellaanko ensisijaisesti haavoittuvassa asemassa olevaa vai yhteisön mainetta ja arvostettua johtajaa?

Traumasensitiivinen yhteisö ei vaadi huolen esille tuonutta ihmistä vaikenemaan yhteyden säilyttämiseksi. Vastuu yhteyden rikkoutumisesta ei kuulu sille, joka tekee vahingon näkyväksi.

Turvallinen yhteisö ei pelkää totuutta. Se uskaltaa antaa totuuden muuttaa itseään.

Totuuden kestäminen ei tarkoita hätäisiä johtopäätöksiä tai kenenkään tuomitsemista ilman asianmukaista selvittämistä. Se tarkoittaa sitä, ettei tietoa torjuta vain siksi, että sen hyväksyminen olisi yhteisölle tuskallista. Huolen kuuleminen, osapuolten turvallisuuden varmistaminen, puolueeton selvittäminen ja tarvittaessa yhteisön ulkopuolisen asiantuntemuksen käyttäminen ovat vastuullisen yhteisön tehtäviä.

Miksi yhteisö voi ryhtyä puolustamaan vääryyttä?

Vahingollista toimintaa puolustaviin tai tapahtunutta kieltäviin ihmisiin on tärkeää suhtautua myös armollisesti. Totuuden torjuminen ei aina synny välinpitämättömyydestä tai pahuudesta. Joskus tapahtuneen hyväksyminen olisi psyykkisesti ja hengellisesti niin kivuliasta, että ihminen pyrkii säilyttämään turvallisuuden tunteensa kieltämällä, vähättelemällä tai selittämällä tiedon pois.

Arvostettuun johtajaan, yhteisöön tai hengelliseen liikkeeseen on voinut liittyä syvä kokemus turvasta, identiteetistä ja elämän merkityksestä. Jos luotettu henkilö onkin käyttänyt valtaansa väärin, todellisuus voi horjuttaa paljon muutakin kuin käsitystä yhdestä ihmisestä. Se voi järkyttää ihmisen käsitystä yhteisöstään, omasta arviointikyvystään ja jopa Jumalasta.

Tällöin puolustaminen voi olla yritys suojella:

omaa hengellistä identiteettiä
tärkeää kiintymyssuhdetta
kokemusta yhteisöön kuulumisesta
luottamusta omaan arviointikykyyn
käsitystä Jumalan johdatuksesta
koko elämän merkitysrakennetta.

Tämän ymmärtäminen auttaa kohtaamaan myös kieltämiseen turvautuvan ihmisen myötätuntoisesti. Ymmärrys ei silti tarkoita, että vahingollinen toiminta saisi jatkua tai että satutetun ihmisen pitäisi kantaa muiden puolustautumisen seuraukset.

Armollisuus ja vastuullisuus eivät ole toistensa vastakohtia.

Voimme ymmärtää, miksi ihminen ei vielä kykene kohtaamaan totuutta, ja samalla asettaa turvalliset rajat sille, kuinka hän saa toimia. Voimme suhtautua myötätuntoisesti vääryyttä tehneeseen ja silti suojella muita, selvittää tapahtuneen ja saattaa tekijän vastuuseen.

Armollisuus ei tarkoita sitä, ettei mitään tarvitsisi muuttaa.

Ihmisen arvo ei perustu palvelemiseen

Seurakunnassa ihmisen hyväksytyksi ja näkyväksi tulemisen ei tulisi riippua siitä, kuinka paljon hän tekee vapaaehtoistyötä, osallistuu toimintaan tai palvelee yhteisöä. Ihminen ei saa olla arvokas vain silloin, kun hän on hyödyllinen.

Vapaaehtoistyö ja palveleminen voivat parhaimmillaan tuoda merkityksellisyyttä, yhteyttä ja iloa. Niiden tulee kuitenkin perustua vapaaehtoisuuteen ja ihmisen omiin voimavaroihin. Palvelemisesta voi tulla turvatonta, jos ihmisen asema yhteisössä, saama huomio tai kokemus hyväksytyksi tulemisesta alkaa riippua hänen suorituksistaan. Erityisen haavoittavaa tämä voi olla ihmiselle, joka on jo aikaisemmin oppinut ansaitsemaan rakkautta olemalla kiltti, hyödyllinen, joustava tai jatkuvasti muiden käytettävissä.

Turvallisessa seurakunnassa ihminen saa levätä, vetäytyä tehtävästä ja sanoa ei ilman pelkoa yhteyden, arvostuksen tai hengellisen hyväksynnän menettämisestä. Häntä etsitään ja muistetaan myös silloin, kun hän ei jaksa tehdä mitään yhteisön hyväksi. Hänen kuulumisensa ei pääty siihen, että hänen voimansa loppuvat.

Myös vapaaehtoistyötä tekevien kuormitusta tulee seurata. Tehtäviä ei tule kasata aina samoille tunnollisille ihmisille, eikä jatkuvaa venymistä pidä nimetä kutsumukseksi, uhrautuvuudeksi tai erityiseksi hengellisyydeksi. Vastuu turvallisista rajoista kuuluu myös yhteisölle ja sen johtajille.

Seurakuntaan ei tarvitse ansaita paikkaansa palvelemalla. Ihminen kuuluu yhteisöön olemassaolonsa, ei hyödyllisyytensä vuoksi.

Vallan väärinkäyttö voi traumatisoida

Vallan väärinkäyttö voi aiheuttaa vakavaa traumatisoitumista. Hengellisessä yhteisössä valta voi olla erityisen syvälle ulottuvaa, koska johtajan tai auttajan sanojen voidaan ajatella edustavan Jumalaa, pyhiä tekstejä tai hengellistä totuutta.

Karismaattinen ja itsekin menneisyydessään haavoittunut johtaja voi saada ympärilleen yhteisön, joka kokee hänen kauttaan erityistä merkityksellisyyttä, turvaa tai osallisuutta. Johtajan haavoittuneisuuden ymmärtäminen voi lisätä myötätuntoa. Se ei oikeuta manipulaatiota, kontrollointia, pelottelua, seksuaalista hyväksikäyttöä, taloudellista vallankäyttöä tai ihmisten rajojen rikkomista.

Jos yhteisössä jonkun ajatellaan saavan näkyjä, profetioita tai erityistä tietoa suoraan Jumalalta, hänen sanojensa haastaminen voi muuttua hyvin vaikeaksi. Eriävä mielipide voidaan tulkita tottelemattomuudeksi Jumalaa kohtaan. Tällainen asetelma tarvitsee erityisen selkeitä rakenteita, jaettua vastuuta ja mahdollisuutta arvioida toimintaa myös yhteisön ulkopuolelta.

Traumainformoitu seurakunta on turvallisia rajoja asettava yhteisö, joka uskaltaa suojella haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä epäterveeltä teologialta ja toiminnalta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus suojautua. Toisen satuttavaa käyttäytymistä voi yrittää ymmärtää ilman, että sitä tarvitsee kestää. Yhteisön vastuuhenkilöiden tehtävänä on puuttua vahingolliseen toimintaan, asettaa turvallisia rajoja ja huolehtia siitä, etteivät ihmiset joudu kantamaan yksin kokemansa seurauksia.

Toistuva rajojen rikkominen ei ole vain kahden ihmisen välinen vuorovaikutusongelma. Jos johto tietää vahingollisesta toiminnasta eikä puutu siihen, kyse on myös yhteisön rakenteellisesta vastuusta.

Anteeksianto ei poista vastuuta

Anteeksianto voi olla ihmiselle tärkeä hengellinen ja henkilökohtainen prosessi. Sitä ei kuitenkaan saa käyttää vaatimuksena, jolla ohitetaan kipu, estetään rajojen asettaminen tai suojellaan väärin toiminutta ihmistä vastuulta.

Anteeksianto:

ei tarkoita tapahtuneen kieltämistä tai vähättelyä
ei velvoita palauttamaan luottamusta
ei edellytä palaamista turvattomaan ihmissuhteeseen tai yhteisöön
ei estä rikosilmoituksen tekemistä tai muun avun hakemista
ei poista tekijän vastuuta
ei ole aikataulutettavissa ulkopuolelta
ei ole edellytys sille, että satutettu ihminen olisi hengellisesti kelvollinen.

Luottamus ja anteeksianto ovat eri asioita. Luottamus rakentuu tekojen, vastuunoton ja pitkäaikaisen turvallisen toiminnan kautta. Yhteisö ei voi vaatia satutettua ihmistä osoittamaan hengellistä kypsyyttään luottamalla uudelleen ihmiseen, joka ei ole osoittanut muuttuneensa.

Jos anteeksiantoa käytetään vaientamiseen, siitä tulee uuden hengellisen vahingoittamisen väline.

Sielunhoidollinen kirkko kulkee rinnalla

Paavo Kettunen on kirjoittanut sielunhoidollisen kirkon ymmärtävän itsensä kokonaisuudessaan sielunhoidollisena yhteisönä. Ihmisten kohtaaminen on tällöin vuorovaikutteista, aitoa ja lämmintä. Ihminen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, ja kirkko kulkee yhteisönä hänen rinnallaan (Kettunen 2013, 264–265).

Sielunhoidollisuus ei rajoitu yksittäisiin keskusteluihin. Se näkyy siinä, kuinka yhteisössä opetetaan, julistetaan, rukoillaan, käytetään valtaa ja vastataan ihmisten hätään. Kettusen mukaan sielunhoidossa kuullun hädän tulisi vaikuttaa myös seurakunnan opetukseen, julistukseen ja rukoukseen (Kettunen 2013, 267).

Seurakunta ei ole sielunhoidollinen vain siksi, että siellä tarjotaan sielunhoitoa. Sielunhoidollisuus näkyy koko yhteisön kulttuurissa: siinä, saako tuskasta puhua, kestetäänkö keskeneräisyyttä ja kohdataanko ihminen ilman kiirettä selittää hänen kokemustaan hengellisesti.

Kirkko on sielunhoidollinen silloin, kun se antaa tilaa tuskan, kivun, haavojen ja epätäydellisyyden jakamiselle ja kokemiselle (Kettunen 2013, 268).

Turvallisuus rakentuu myös tavallisessa arjessa

Traumainformoitu seurakunta tiedostaa traumaattisten kokemusten mahdolliset vaikutukset ihmisiin ja yhteisöihin. Se tunnistaa turvattomuuden merkkejä ja pyrkii rakentamaan toimintaansa niin, että turvallisuus, luottamus, osallisuus ja toimijuus vahvistuvat.

Turvallisuus voi rakentua hyvin tavallisista asioista:

tilaisuuden kulku kerrotaan etukäteen
ihmisellä on lupa tulla ja lähteä ilman painostusta
osallistuminen rukoukseen, kosketukseen tai henkilökohtaisten asioiden jakamiseen on vapaaehtoista
ennen koskettamista pyydetään lupa
ihmisen puolesta ei rukoilla tavalla, joka määrittelee hänen kokemuksensa tai ongelmansa hänen puolestaan
rukouksen aikana saa pitää silmät auki
tilassa on mahdollisuus istua lähellä ovea tai poistua rauhallisesti
ihmisen ei tarvitse kertoa traumaattisista kokemuksistaan saadakseen olla osa yhteisöä
avun saaminen ei riipu hengellisestä kuuliaisuudesta tai yhteisöön sitoutumisesta
toiminnasta voi antaa palautetta turvallisesti
tieto siitä, miten epäasiallisesta toiminnasta ilmoitetaan, on helposti löydettävissä.

Kirkkosalin rauhallisuus ja hiljaisuus, ennalta tiedetty tilaisuuden kulku sekä tutut rituaalit voivat toimia rauhoittavina elementteinä kipua kokeneelle ihmiselle (Baldwin 2018, 70). Samat elementit voivat toiselle olla vaikeiden kokemusten muistuttajia. Siksi ihmiselle tulee jättää lupa valita, osallistua omalla tavallaan ja huolehtia omasta turvallisuudestaan.

Yhdessä rukoileminen tai hiljentyminen voi olla syvästi hoitavaa. Yhteisön hyväksyvä tuki voi ravita haavoittunutta mieltä silloin, kun yhteisön johtajat ymmärtävät traumainformoidun hoivan periaatteita ja kun osallistuminen säilyy vapaaehtoisena.

Rukous ei saa olla hengellinen toimenpide, jonka kohteeksi ihminen joutuu. Parhaimmillaan se on yhteyden, levon ja kannattelun tila.

Aineellinen apu voi rakentaa turvallisuutta

Traumainformoidussa seurakunnassa myös aineellisen avun ennakoitavuudella on merkitystä. Jos diakoniatyön kautta apua saava ihminen voi luottaa saavansa ruokaa tai muita välttämättömiä tarvikkeita säännöllisesti ja riittävästi, turvan tunne voi vahvistua. Arjesta selviytymiseen liittyvä jatkuva pelko voi hetkeksi hellittää.

Aineellisen avun yhteydessä on tärkeää huolehtia siitä, ettei avun saamiseen liity häpeää, hengellisiä ehtoja tai tarpeetonta oman elämän paljastamista. Ihmisen ei pidä joutua todistamaan moraalista tai hengellistä kelvollisuuttaan saadakseen apua perustarpeisiinsa.

Lähimmäisenrakkaus ei ole vain hyvää tarkoittava asenne. Se näkyy tavoissa, rakenteissa, resurssien jakamisessa ja siinä, kuinka haavoittuvassa asemassa oleva ihminen kohdataan.

Työyhteisön turvallisuus näkyy seurakuntalaisille

Traumatietoisuus on tärkeää myös seurakunnan työntekijöiden ja vapaaehtoisten hyvinvoinnille. Aikuisten keskinäiset vuorovaikutussuhteet näkyvät yhteisön jäsenille, vaikka ristiriitoja yritettäisiin piilottaa. Lapset ja aikuiset aistivat jännitteitä, kilpailua, vaikenemista ja turvattomuutta.

Turvallinen työyhteisö antaa tilaa reflektiolle, epävarmuudelle ja avun pyytämiselle. Työntekijöillä tulee olla mahdollisuus työnohjaukseen, riittävään lepoon, selkeisiin rajoihin sekä vaikeiden tilanteiden käsittelemiseen. Johtamisen tehtävänä on suojella työntekijöitä ja yhteisöä myös silloin, kun puuttuminen tuntuu epämukavalta.

Työympäristön hyvinvoinnin vahvistaminen voi lisätä myötätuntoa ja ymmärrystä sekä tuoda voimaa koko yhteisöön. Tällöin myös kipeistä asioista puhuminen helpottuu ja traumasensitiivisyys voi toteutua käytännössä.

Hyvinvoiva hengellinen työntekijä tai vapaaehtoinen kannattelee toisia eikä paina heitä alas.

Traumasensitiivisen seurakunnan tuntomerkkejä

Traumasensitiivinen seurakunta:

tunnistaa hengellisyyden voivan sekä hoitaa että vahingoittaa
vahvistaa fyysistä, emotionaalista, sosiaalista ja hengellistä turvallisuutta
kunnioittaa ihmisen autonomiaa, rajoja ja omaa hengellistä prosessia
sallii kysymykset, epäilyn ja eriävät näkemykset
ei käytä Jumalaa, rukousta tai pyhiä tekstejä kontrollin välineinä
ei kiirehdi anteeksiantoa tai sovintoa
erottaa anteeksiannon, luottamuksen ja vastuun toisistaan
ottaa huolen ja kokemukset vakavasti
suojelee haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä
puuttuu hengelliseen, fyysiseen, seksuaaliseen ja emotionaaliseen väkivaltaan
käyttää valtaa läpinäkyvästi ja vastuullisesti
tarjoaa turvallisia ilmoittamisen ja palautteen antamisen tapoja
käyttää tarvittaessa yhteisön ulkopuolista selvittäjää tai asiantuntijaa
ei suojele tekijää hänen asemansa, karismansa tai yhteisön maineen vuoksi
antaa tilaa surulle, vihalle, keskeneräisyydelle ja toipumiselle
huolehtii myös työntekijöiden ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista
uskaltaa oppia ja muuttua.

Tiivistetysti

Hengellisyys voi olla sekä syvästi hoitavaa että vakavasti vahingoittavaa.
Uskonnollisesti haitalliset kokemukset voivat heikentää ihmisen turvallisuutta, autonomiaa, ihmisarvoa ja hyvinvointia, vaikka kaikki kokemukset eivät johda traumatisoitumiseen.
Emotionaalinen kaltoinkohtelu voi saada uskonnollisen merkityskerroksen, joka vahvistaa häpeää, pelkoa, vaikenemista ja hylätyksi tulemisen kokemusta.
Turvallinen yhteisö kestää myös omaa identiteettiään haastavaa totuutta.
Yhteisön turvallisuus näkyy erityisesti siinä, kuinka se kohtelee huolen esille tuovaa ihmistä.
Totuuden kieltämisen taustalla voi olla kipua ja oman identiteetin suojelemista. Tätä voidaan ymmärtää armollisesti ilman, että vastuusta tai turvallisista rajoista luovutaan.
Anteeksianto ei poista vastuuta eikä velvoita palauttamaan luottamusta.
Traumasensitiivisyys näkyy opetuksen lisäksi yhteisön rakenteissa, johtamisessa, vallankäytössä ja arjen kohtaamisissa.

Pohdittavaksi

Saako yhteisössämme kysyä, epäillä ja olla eri mieltä ilman pelkoa hylkäämisestä?
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka tuo esille huolen arvostetun henkilön toiminnasta?
Kenen turvallisuutta suojelemme ensimmäiseksi silloin, kun yhteisön maine ja ihmisen kokemus joutuvat ristiriitaan?
Millä tavoin Jumalaa, pyhiä tekstejä tai anteeksiantoa voidaan käyttää yhteisössämme vallan välineinä?
Onko yhteisössämme turvallinen ja riippumaton tapa ilmoittaa epäasiallisesta toiminnasta?
Milloin tarvitsemme yhteisön ulkopuolista apua tapahtuneen selvittämiseen?
Pystymmekö suhtautumaan myös vääryyttä puolustavaan ihmiseen armollisesti ja samalla suojelemaan satutettua?
Millaisia uskonnollisesti haitallisia kokemuksia toimintamme voi tahtomattamme tuottaa?
Miten yhteisömme voisi tarjota enemmän ymmärrystä, yhteyttä, turvallisuutta ja toivoa?

Lähteet

Baldwin, J. (2018). Trauma-Sensitive Theology: Thinking Theologically in the Era of Trauma.
Ellis, H. M., Hook, J. N., Zuniga, S., Hodge, A. S., Ford, K. M., Davis, D. E. & Van Tongeren, D. R. (2022). Religious/spiritual abuse and trauma: A systematic review of the empirical literature. Spirituality in Clinical Practice, 9(4), 213–231.
Kettunen, P. (2013). Auttava kohtaaminen 1. Sielunhoidon perusteet ja teologia. Kirjapaja.
Kopperi, K. (2015). Ristin rakkaus. Matka Lutherista suomalaiseen seurakuntaelämään. Kirjapaja.
Olanterä, P. (2020). Traumatietoinen hengellisyys. Teoksessa K. Sarvela & E. Auvinen (toim.), Yhteinen kieli – traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen (s. 138–167). Basam Books.
Perry, S. L. (2024). Religious/spiritual abuse, meaning-making, and posttraumatic growth. Religions, 15(7), 824.
Poijula, S. (2018). Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. Kirjapaja.

Seuraavaksi

Lopuksi