Olen järjestellyt väitöstutkimukseeni liittyviä artikkeleita. Kun sanon järjestellyt, lähtötilannetta voisi kutsua luovaksi kaaokseksi. Ja kyllä, printtaan kaikki tärkeät artikkelit. Olen kai niin vanha, etten oikein osaa ajatella niitä muuten.
Värikkääseen, kauniiseen Marimekon kansioon päätyivät artikkelit, joita yhdistää minua erityisesti kiinnostava teema: ihmistyötä tekevän ammattilaisen omien elettyjen kokemusten merkitys.
Eikä kyse ole pienestä ilmiöstä. Esimerkiksi noin 5 500 sosiaalityöntekijän tutkimuksessa (Steen ym. 2021) lähes joka neljäs raportoi vähintään neljä lapsuuden haitallista kokemusta.
Me emme siis tule kohtaamisiin historiattomina.
Omat kokemuksemme ovat muovanneet meitä kauniisti ja kipeästi. Olemme tulleet nähdyiksi ja joskus jääneet näkemättä. Saaneet turvaa ja ehkä joutuneet myös pärjäämään ilman sitä.
Mutta mitä tapahtuu sille, minkä piilotamme – erityisesti itseltämme?
Eletty kokemus ei ole ammatillisuuden vastakohta, mutta reflektoimattomana se voi kaventaa katsettamme. Ymmärrettynä avartaa.
Omia vaikeita lapsuudenkokemuksia kohdanneet ammattilaiset ovat kuvanneet kokemustensa vaikuttavan siihen, miten he tunnistavat toisten tarpeita. Esille ovat nousseet yksilöllinen tuki, nähdyksi tuleminen, kuuluminen, tieto ja toivo.
Mutta tässä on tärkeä sekä–että.
Kipeä kokemus ei itsessään tee kenestäkään parempaa auttajaa. Joskus toisen ihmisen tarina osuu kipeään kohtaan meissä. Se voi herättää tarpeen pelastaa, suojella, vetäytyä tai tietää toisen puolesta.
Siksi ehkä juuri reflektio ratkaisee.
Mitä minulle on tapahtunut – ja miten se vaikuttaa siihen, mitä näen tässä ihmisessä juuri nyt?
Tämä tematiikka tulee lähelle myös omaa tutkimustani. Väitöskirjani ensimmäinen artikkeli käsittelee osaltaan ammattilaisen oman eletyn elämän ja kokemusten merkitystä ihmistyössä. Siksi on ollut hienoa huomata, kuinka paljon aiheesta löytyy kansainvälistä tutkimusta – ja kuinka myös Suomessa eletyn kokemuksen merkitys on nousemassa yhä näkyvämmin keskusteluun.
Ehkä olemmekin vähitellen siirtymässä ajatuksesta, jossa ammatillisuus tarkoittaa oman ihmisyyden jättämistä oven ulkopuolelle, kohti kysymystä siitä, miten omaa ihmisyyttään voi kantaa työssä tietoisesti, turvallisesti ja eettisesti.
Omista kokemuksistaan ei tarvitse kertoa toisille enempää kuin haluaa. Mutta itseltään kaikkea ei ehkä kannata piilottaa.
Kun eletyn ympärille rakentuu tietoa, reflektiota, itsemyötätuntoa, rajoja ja toivoa, jokin voi muuttua.
Ehkä kokemuksemme voivat silloin rakentua osaksi traumainformoidun sateenvarjon tukirakenteita. ☂️
Ei siksi, että tietäisimme, miltä toisesta tuntuu.
Siksi, että ymmärrämme, ettemme voi koskaan täysin tietää.
Voimme tulla lähelle. Kysyä. Kuunnella.
Ehkä läsnäolevaksi ammattilaiseksi ei kasveta jättämällä oma ihmisyys oven ulkopuolelle.
Ehkä siihen kasvetaan opettelemalla kantamaan sitä kauniisti mukana.