Näin kouluvuoden alussa ja arjen startatessa monta tarinaa on kuulematta. Monta loppua ehditään kuitenkin kirjoittamaan onnellisiksi, jos penaalista löytyy:
värikynät, jotta elämässä säilyy muutakin kuin harmaan sävyjä
pyyhekumi, koska kaikki teemme virheitä
lyijykynä, jotta aina voidaan aloittaa uudestaan
teroitin muistuttamaan siitä, ettei mikään kynä jaksa piirtää loputtomiin ilman huoltoa.
Käyttäytyminen kertoo usein tarinan, jota emme vielä tunne.
Vetäytyminen. Kiukku. Kontrollointi. Ylivireys. Hiljaisuus.
Ne voivat näyttää ulospäin hankalilta. Mitä, jos ne ovat olleet ihmisen parhaat mahdolliset keinot selviytyä tilanteissa, joissa turvallisempia ei ole ollut saatavilla? Jos aina on kuitenkin pitänyt pelätä pahinta?
Tai jos aikuinen on jo lomilta palatessa hyvin varpaisillaan voimiensa suhteen?
Kesäloman jälkeen alamme taas piirtää uuden työvuoden värejä. Toivon esiin värittämiselle.
☂️ Traumakokemukset voivat vaikuttaa siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja reagoi tilanteisiin vielä pitkään sen jälkeen, kun varsinainen uhka on väistynyt.
Siksi traumatietoinen kysymys ei ole vain ”Mikä sinussa on vikana?” tai ”Miksi käyttäydyt noin?”
Sen rinnalle tuodaan uteliaampi kysymys:
”Mitä sinulle on tapahtunut – ja mikä on auttanut sinua?”
Sama ymmärrys kuuluu myös arkeen. Kuormitukseen ei vastata vain kehottamalla yksittäistä työntekijää huolehtimaan paremmin itsestään.
Turvallinen työympäristö tarvitsee myös rakenteita, jotka mahdollistavat palautumisen, ennakoitavuuden, riittävät voimavarat ja yhteyden toisiin.
Ajattelen traumatietoisuutta kirjakuvioituna sateenvarjona, joka symboloi sitä, miten oikea tieto voi suojata niin fyysiseltä kuin psyykkiseltäkin ”sateelta”.
Kun tiedostamme että käyttäytymisen takana on tarina, siitä alkaa myös toivo.
☂️ Ymmärrys ei poista myrskyä. Se auttaa kulkemaan sen läpi.
Aster Hedman | Traumainformoitu toivo
Piirros: Lucas Talja