Traumainformoidun työotteen ytimessä väkivaltatyöntekijän näkökulmasta. Vieraana Johanna Linner Matikka, YTM, väitöskirjatutkija ja johtava kriisityöntekijä
Miten kohdata toisen ihmisen kärsimystä niin, ettei itse vähitellen uuvu tai menetä kykyään myötätuntoon? Entä mitä ammatillisuus oikeastaan tarkoittaa silloin, kun työssä kuullaan ihmisten kaikkein kipeimmistä kokemuksista?
Traumainformoitu Toivo -podcastin neljännellä kaudella saamme uudelleen vieraaksi Johanna Linner Matikan, joka työskentelee Tukinainen ry johtavana kriisityöntekijänä. Johanna on työskennellyt pitkään traumainformoidun työotteen, väkivaltatyön ja palvelujen kehittämisen parissa. Väitöstutkimuksessaan hän tarkastelee lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ihmisten toipumista ja turvallisuuden uudelleen rakentumista.
Keskustelussa pysähdymme kysymään, miten auttaja voi säilyttää kykynsä kohdata toinen ihminen aidosti myös silloin, kun työssä kuultavat kokemukset ovat raskaita. Johanna muistuttaa, että inhimillisen kärsimyksen kohtaaminen kuuluu ihmistyön luonteeseen. Ammatillisuus ei tarkoita tunteettomuutta tai etäisyyttä, vaan kykyä tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan niin, että toisen ihmisen kokemukselle jää tilaa.
”Olla ihminen toiselle, elävästi ja aidosti. Jakaa sitä, mitä yhdessä kohdataan. Tuossa on jotain tosi oleellista.”
Mutta mistä tunnistaa, kun oma kuormitus alkaa kasvaa liian suureksi? Johanna kuvaa uupumisen merkkejä, jotka voivat näkyä unessa, kehossa, ihmissuhteissa tai vähitellen hiipuvana ilona ja toiveikkuutena. Erityisen tärkeänä hän pitää kyynistymisen tunnistamista: hetkeä, jolloin toisen ihmisen kärsimykseen alkaa suhtautua aiempaa kylmemmin.
Työntekijän hyvinvointia ei kuitenkaan voi palauttaa vain yksilön omaksi vastuuksi. Keskustelemme työnohjauksen, realististen tavoitteiden, toimivan palveluverkoston ja turvallisen työyhteisön merkityksestä. Myös työn arjen rakenteilla, johtamisella ja mahdollisuudella jakaa vaikeita kokemuksia on suuri vaikutus siihen, miten ammattilainen jaksaa.
”Eli sä oot ihminen ja sä tunnet oikealla tavalla kun niin tapahtuu. Se on osa tätä työtä.”
Johanna tuo keskusteluun myös seksuaaliväkivaltaa kokeneiden ihmisten näkökulman. Traumaattiset kokemukset voivat nousta käsittelyssä mieleen ja kehoon ikään kuin ne tapahtuisivat uudelleen. Turvallinen kohtaaminen, nykyhetkeen ankkuroituminen ja kokemusten ymmärrettäväksi tekeminen voivat auttaa ihmistä käsittelemään tapahtunutta.
Puhumme myös häpeästä ja syyllisyydestä, jotka voivat vaikeuttaa väkivaltakokemuksista kertomista. Joskus jo se, että toinen ihminen kuuntelee, ymmärtää ja auttaa tunnistamaan kokemukseen liittyviä reaktioita voi avata mahdollisuuden toipumiseen.
Keskustelussa nousee vahvasti esiin myös järjestöjen merkitys. Seksuaaliväkivaltaa kokenut ihminen voi tarvita apua pitkään tapahtuneen jälkeen. Matalan kynnyksen palvelut mahdollistavat kohtaamisen silloinkin, kun akuutti kriisivaihe on jo ohi. Järjestöihin kohdistuvat rahoitusleikkaukset herättävät siksi huolta paitsi palvelujen saatavuudesta myös avun tarvitsijoiden turvallisuuden kokemuksesta.
Lopuksi palaamme neljännen kauden yhteiseen kysymykseen: mitkä ihmisten väliset rakennuspalikat vahvistavat turvaa, toivoa ja toipumista?
Johannan vastaus on yksinkertainen mutta merkityksellinen: yhteys.
Yhteys, jossa ihminen voi tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Jossa on tilaa sekä haavoittuvuudelle että ilolle. Ja jossa vaikeiden kokemusten keskellä voi vähitellen syntyä luottamus siihen, ettei tarvitse selviytyä yksin.
Ehkä toivo rakentuu juuri tällaisissa hetkissä: kun toinen ihminen on aidosti läsnä. Rinnalla kulkeminen tekee elämästä vähän kevyempää.
Johannan omia julkaisuja
Husso, M., Linner Matikka, J., Makkonen, T. & Salonen, A. O. (2026). Väkivallan haavoittavuus ja toimijuuden muutos lähisuhdeväkivallan kohteena olleiden kirjoituksissa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti. https://research.utu.fi/converis/portal/detail/Publication/526755382?lang=fi_FI
Linner Matikka, J. & Hipp, T. (toim.) (2023). Traumainformoitu työote. PS-kustannus. Keskeinen suomalainen asiantuntijateos traumainformoidusta työskentelystä, turv
Väkivaltaisesti oireilevan nuoren tukeminen. Vieraana Riittakerttu Kaltiala, nuorisopsykiatrian professori, nuorisopsykiatrian ylilääkäri
Riittakerttu Kaltiala on Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori ja TAYS nuorisopsykiatrian ylilääkäri, joka sekä ohjaa tutkimusta että kouluttaa uusia nuorisopsykiatrian erikoislääkäreitä. Kaltiala oli jo omien opintojensa alussa erityisen kiinnostunut nuorten mielenterveydestä ja sen edistämisestä. Vaikka myöhemmin erityisen vaativahoitoisten nuorten hoito-osaston eli EVA-osaston perustaminen ja sen ylilääkärinä toimiminen tuntui hyvinkin vaativalta tehtävältä, hän halusi lähteä luomaan ja kehittämään Tampereen yliopistosairaalan yhteydessä olevaa täysin uutta toimintamallia. Työtä kehitettiin kansainvälisten mallien pohjalta.
Nuoret, jotka tulevat EVA-jaksolle ovat usein hyvin huonovointisia ja pyrkivät vakavasti satuttamaan joko itseään tai toisiaan. Kuitenkin useita nuoria pystytään auttamaan ja tukemaan. EVA-jaksolle tulevilla nuorilla on usein hyvin vähän verkostoa, suhteet läheisiin ovat voineet katketa. Jos mahdollista, nuoren ja vanhempien yhteydenpitoa ja yhteistyötä pyritään vahvistamaan. Yleensä aina, kun lapsella on mielenterveyden haasteita, vanhemmat kantavat suurta syyllisyyttä tilanteesta. Vanhemmat tarvitsevat tähän tukea ja apua myös.
EVA:lla nuorta autetaan monilla tavoin. Huolellinen diagnostiikka on erittäin tärkeää, kun potilaiden kuntoutusta aletaan suunnittelemaan. Monilla nuorilla on vaikea-asteisia viha- ja väkivaltaongelmia. Lisäksi moni nuorista on voinut jo omaksua voimakkaita antisosiaalisia käyttäytymismalleja. Monilla nuorilla myös nuoruuden kehitystehtävät ovat usein jääneet kesken, joten nuoria pyritään tukemaan käymään niitä läpi mahdollisuuksien mukaan.
– Eli hoidetaan sitä psykiatrista häiriötä, hoidetaan itsevihaa ja väkivaltaongelmaa sekä pyritään vielä edistämään näitä nuoruuden kehitystehtäviä.
– Jos erittäin vaativahoitoisen nuoren kanssa ei voida työskennellä sillä osa-alueella, missä eniten toivottaisiin kuntoutumista, aina voidaan edistää jonkin toisen alueen hyvinvointia, Riittakerttu Kaltiala sanoo.
Monet nuorista kuntoutuvat hyvin.
– Vaikka olemme järjestelmässä se viimeinen takaseinä, eteenpäin pääsevät kaikki nuoret, Riittakerttu kertoo. Meillä nuoret oppivat tärkeitä tunnesäätelyn ja arjen hallinnan taitoja, jotka joka tapauksessa auttavat elämässä eteenpäin.
EVA-jaksolle tulevat nuoret ovat usein joutuneet käymään läpi hyvin monia sijaishuoltolaitoksien sekä psykiatristen osastojen vaihdoksia. Nuorelle on tullut kokemus, että “aikuiset ammattilaiset eivät taaskaan pärjänneet minun kanssani, olen aivan mahdoton, olen aivan hirveän paha”. Nuoret kyllä kokeilevatkin, testaavat, että pärjäävätkö aikuiset nuoren kanssa, mikä sisältää sen ajatuksen että olenko miten paha, että pärjätäänkö minun kanssa. Luottamuksen voittamisessa menee aina jonkin aikaa.
Jotta työskentely EVA:lla voi onnistua, koko työyhteisön pitää toimia ja työskennellä tiiviisti yhdessä. Työyhteisön yhtenäisyyttä on tärkeää tavoitteellisesti ylläpitää, samoin kuin jatkuvaa kouluttautumista ja kehittämistä.
Monilla EVA-jaksolle tulevista nuorista on vakavaa traumataustaa. Lapsi, jolla on traumataustaa saattaa usein käyttäytyä hyvin epäjohdonmukaisesti tai yllättävästi, ja nimenomaan traumatietoisuus on tärkeä työkalu nuoren ymmärtämisessä ja nuoren tukemisessa ymmärtämään itseään. Traumainformoitua työotetta tarvitaan arjessa, vaikka traumapsykoterapia ei monille EVA-jaksolla oleville sillä hetkellä sopisikaan.
– Nuoruusikä on toivoa täynnä, koska nuoruusiässä voi tapahtua hyviä, positiivisia muutoksia, Riittakerttu sanoo.
Riittakerttu Kaltialan henkilökohtaiset sivut:
https://riittakerttu.fi/
Riittakerttu Kaltialan tutkijasivut:
https://researchportal.tuni.fi/fi/persons/riittakerttu-kaltiala
Linkki Riittakerttu Kaltialan julkaisuihin:
https://riittakerttu.fi/publications/
Traumainformoitu väkivaltatyö. Vieraana Leo Nyqvist, VTT, sosiaalityön emeritusprofessori
Leo Nyqvist kiinnostui väkivaltatyöstä työskennellessään aikanaan oikeuspsykiatrisessa yksikössä, jossa tehtiin mielentilatutkimuksia. Perheväkivallan ehkäisemisestä tuli Leolle tuolloin sydämenasia. Yhteistyö pohjoismaisten toimijoiden kanssa ohjasi väkivaltatyön muotoutumista Suomessa. Myös moniammatillisuuden ja monitoimijaisen työn kehittäminen on ollut Leolle erittäin tärkeää, jotta väkivaltatyö on muodostunut vaikuttavaksi toimintamalliksi.
– Monitoimijainen, traumainformoitu työote on äärettömän tärkeä osa väkivaltatyötä. Traumatietoista ajattelua tarvitaan, jotta voidaan ymmärtää väkivallan ja esimerkiksi lastensuojelutarpeen ylisukupolvinen periytyminen. Erittäin usein väkivallan tekijä on itse kokenut väkivaltaa ensin, jo omassa lapsuudessaan, Leo sanoo.
-Erityisesti perheväkivallan ehkäisemiseksi ja karsimiseksi tarvittaisiin varhaista, kokonaisvaltaista tukea perheille, hän jatkaa.
Leo puhuu jaksossa koskettavasti auttajan emotionaalisesta kuormittumisesta. Kun työntekijä kuulee kertomuksia väkivallasta ja väkivaltatilanteista, osa traumaattista tarinaa “tarttuu” myös työntekijään ja vaikuttaa sekundaarisen, toissijaisen traumatisoitumisen kautta työntekijän hermojärjestelmään. Siksi traumainformoitu työote ja traumatietoisuus on niin tärkeää. Jopa yksi, riittävän raskas traumaattinen asiakascase voi saada aikaan sen, että työntekijä jättää työnsä. Tärkein, yksittäinen työntekijää vahvistava työtapa työpaikoilla on se, että työorganisaation, esihenkilöiden ja työnohjauksen ovet ovat auki työntekijälle puhua ja purkaa kokemustaan. Kukaan ammattilainen ei saa ajatella, että hän olisi niin taitava, kokenut tai osaava, että häneen ei ihmisten kipeät kokemukset vaikuta.
Leon artikkeleita löytyy täältä:
https://www.utu.fi/fi/ihmiset/leo-nyqvist
Leon suosittelemia materiaaleja:
GUSTAV SCHULMAN:
Väkivalta ja sietämättömien tunteiden kierrätys:
https://www.perhejaverkostokeskus.fi/tiedostot/20/Schulman%20-%20Vakivalta%20ja%20sietamattomien.pdf
Trauman vankina- vieraana "vankilapomo" Kaisa Tammi
Kaisa Tammi kertoo trauman vankina elämisestä, siitä, miten vankilat on usein traumatisoituneiden, kipua kokeneiden ihmisten keskittymiä. Vankilanjohtajan työssä ihmisten pahoinvointi tuli käsinkosketeltavaksi.
Kaisan mukaan Suomessa on noin 3000 tällä hetkellä vangittua ihmistä, ja heistä ei kai juuri löydy ketään, jolle ei olisi jotakin epäsuotuisaa tapahtumaa elämän varrella sattunut. Viimeistään oma rikos yleensä on todella poikkeava kokemus. Samalla Kaisa muistuttaa, että ei väheksy aikuisen ihmisen valintojen arvoa. Jokaisella on aina vastuu omista valinnoista.
On kuitenkin paljon asioita, jotka kaventavat ihmisen kykyä tehdä valintoja. Kaikista vangeista noin joka viides vanki oli lapsena tullut kotona pahoinpitelyksi. Joka neljäs vanki on tullut sijoitetuksi perheensä ulkopuolelle, ennen kuin on täyttänyt viisitoista vuotta. 10 prosenttia vangeista on kokenut lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä. Naisvangit näyttäytyvät tässä vielä enemmän kärsineinä, heillä seksuaalisen hyväksikäytön kokeminen on vielä paljon paljon yleisempää. Tässä valossa tarkasteltuna tulee selvästi ilmi se, miten tärkeää olisi toimia ennaltaehkäisevästi niin, että ihmiset voisivat kokonaisvaltaitaisesti terveemmin juuri tärkeinä varhaisvuosina.
Kaisa Tammi onkin halunnut johtajana panostaa siihen, että ihmiset voisivat paremmin edes vankilassa. Hyvinvointi on myös turvallisuuskysymys — jos vangit voivat paremmin, vankilassa on kaikilla turvallisempaa.
Useilla elinkautisvangeilla on Kaisan mukaan tarve alleviivata sitä, että heillä on ollut todella hyvä ja turvallinen lapsuus. Miksi? Tämä on Kaisan mukaan todella erityistä ja pohdituttuvaa, ja olisikin mielenkiintoista, jos joku lähtisi tarkemmin tutkimaan asiaa, koska Kaisa ajattelee että tuo ei ehkä ole ihan koko totuus.
Toivon löytymisen huomaa Kaisan mukaan siitä, että menneisyydessä koettu tuska käynnistää halun työskennellä ja nähdä vaivaa paremman tulevaisuuden eteen. Että enää ei jäädä menneisyyden ja trauman vangiksi, vaan tehdään töitä toipumisen eteen. Silloin toivo on löytynyt. Toivo on mielettömän tärkeää, se ohjaa meitä parempaan huomiseen.
Pahuuden taustalla on usein inhimillisen kärsimyksen kokemuksia. Vieraana Hannu Lauerma, työelämä professori, asiantuntijaylilääkäri, ylilääkäri ja psykoterapeutti
Vieraana työelämä professori, asiantuntijaylilääkäri, ylilääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerma.
Lapsuuden varhainen traumatisoituminen altistaa Lauerman mukaan jossain määrin kaikille psykiatrisille sairauksille.
– Traumaattiset lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään kehitykseen ja hyvinvointiin. Erityisesti niillä voi olla yhteyttä persoonallisuushäiriöiden syntyyn ja kehitykseen, Hannu kertoo Traumainformoitu Toivo -podcastissa.
Jaksossa podcastin host Aster kysyy Hannulta muun muassa siitä, miten parhaiten tukea lapsia ja nuoria, jotka oireilevat vakavalla häiriökäyttäytymisellä ja väkivallalla.
– Ympäristön täytyy tarjota runsaasti lämpöä ja ymmärrystä nuorelle sekä ohjausta sellaisiin aktiviteetteihin, jotka ovat positiivisia, lasta ja nuorta vahvistavia. Sosiaalisten taitojen harjoittelua tulee tehdä yhdessä aikuisen kanssa, samoin kuin arjen taitojen opettelua. Päihteiden käytön välttäminen on tärkeää! Tarvitaan myös tiukkoja rajoja ja johdonmukaisuutta. Silloin toipuminen mahdollistuu, mutta helppoa se ei ole, Hannu vastaa.
– Tarvitaan tavallisia, hyviä asioita ja vuorovaikutusta ihmisten välille. Mikään hoitomuoto yksistään ei tehoa. Lääkkeet usein juuri mahdollistavat liikkeellelähdön ja vuorovaikutuksen syntymisen, Lauerma jatkaa.
– Myös myöhemmässä elämänvaiheessa toipuminen on mahdollista, jos elinympäristö on riittävän vakaa. Aikuisuudessa voi tulla vaihe – jos ympäristö on tosiaan riittävän vakaa ja turvallinen – jossa esimerkiksi epävakaasta persoonallisuushäiriöstä voi merkittävästi toipua ihmisen saadessa riittävästi korjaavia kokemuksia. Tällöin uuden oppiminen ja hidas kypsyminen vaikuttavat toipumiseen suotuisalla tavalla, kunhan ei ihminen ei ole suistunut syvälle depressioon tai tähän masennukseen on saatu hoitoa, Hannu kertoo.
Kirjat, joita Hannu Lauerma jaksossa suosittelee:
Sariola, Esa: Kuolemaani saakka. Otava 1986.
Kautto, Timo: Auervaara. Aurinko ja kevätmies. Edita 1999.
Haanpää, Pentti: Taivalvaaran näyttelijä. Otava 1938.